Miksi joku ei haluaisi pullaa?

Aina välillä (ai jumaliste miten oksymoroninen mutta arkipäiväinen ilmaisu) saa lukea lehdistä tai somesta valitusta siitä, että jossain on joku lapsi tai aikuinen tai nuori tai vanhus tai muun ilmeisen kategorisen ihmisryhmän edustaja on käyttäytynyt havaitsijan normeihin sopimattomalla tavalla. Tämä tietysti antaa ylivertaiselle havaitsijalle oikeuden, kenties jopa velvollisuuden, vuodattaa kollektiivista sielua kouraisevan tarinan sosiaaliseen mediaan jakamista ja tykkäämistä odottavin saatesanoin. Havaitsijoista parhaimmat ottavat jopa yhteyttä iltapäivälehtiin salaa kuvatun evidenssin kanssa ylittääkseen uutiskynnyksen kertomalla, että jossain on havaittu typeryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta.

Tänään jouduin itse lähes-paheksujan asemaan kaupan kassalla, kun yksi täysikasvuinen ja kaksi vielä varttuvaa tarinoivat kuuluvaan ääneen ostoksistaan takanani. Isompi pienistä kysyi, että onko tarkoituksena laittaa pulla kolmeen osaan kaikkien pullaosuuden varmistamiseksi, johon täysikasvuinen vastasi myöntävästi. Kauppa kohahti, kun pienin sanoi: "Mie en halua pullaa."

"Mie en halua pullaa."

Sanat, joita kukaan ei halua kuulla.

Ei kukaan.

Ilmeisesti pieni  tajusi kuitenkin heti, että mitä tuli sanottua, kun hän korjaili puheitaan jatkaen: "Tai ehkä ihan vähän". Hieno paikko! Mutta laittaahan tällainen ajattelemaan.

Huvituskuvana ensimmäiset vappuviikon munkkikahvit. Erittäin hyvä setti; Heinosen munkit ovat hinta-laatu-suhteeltaan parasta A-ryhmää.

Ps. Eikö muuten synnykin sellainen dramaattinen Remeksen kirjojen takakansifiilis muutaman sanan kappaleilla?